"Hain Jyskan ja harjasin sekä satuloin sen. Ajattelin että voisimme mennä maastoon.
-Me mennään Ruunavedeltä suon viereen ja siitä lintulammelle ja sitten takaisin tallille. Maastossa oli kivaa ja siellä oli hienot maisemat. Ehkä vähän viileää tähän aikaan vuodesta mutta se ei haitannut. Tässä oli sitten eka maastolenkki kahdestaan Jyskan kanssa <3" -Monsku "Tulin tallille ja menin hakemaan Jyskaa Jyska tervehti minua hörähtäen. Vein Jyskan talliin ja laitoin sen kiinni Sisla ei ollut vielä tallilla. Menin katsomaan ilmoitustaulua ja osallistuin Lucian-kulkueeseen. Kun menin takaisin Jyskan luokse harjaämpäri mukana. Jyskaa ei näkynyt missään! Menin etsimään Jyskaa se oli yrittänyt päästä tammojen luokse! Otin äkkiä Jyskan ruumista kiinni ja talutin sen takaisin talliin. Matkalla huomasin että Jyskan vasen etujalka ontui vähän ja siinä oli pieni haava kävin koputtamassa Sislan talon oveen ja hän tuli avaamaan. Juoksin talliin ja näytin Sislalle Jyskan jalkaa. Sisla kutsui eläinlääkärin ja minun oli aika mennä kotio. -toivottavasti Jyskalla ei ole mitään vakavaa ainakin Sisla lupasi kertoa minulle heti, ajattelin itsekseni. 😱😱😱🐴"
-Monsku "Koulu loppui ja menin suoraan bussiin. Bussi pysähtyi ja talli näkyi jo. Olin innoissani koska ratsastaisin ekaa kertaa Jyskalla. Sisla olikin jo tallilla ja hän tervehti minua ja esitteli minulle tallin paikkoja, ja näytti missä on Jyskan varusteet. Hain Jyskan ja sidoin sen kiinni tiukasti niinkuin tiedoissa luki. Harjasin ja satuloin Jyskan ja menin kentälle. Menin vain käyntiä ja puomeja. Kun tulin ratsastamasta, talutin Jyskan talliin ja laitoin sille riimun. Kun vein Jyskan varusteita satulahuoneeseen, näin ilmoitus taulun ja näin ilmoituksen, Halloweenmaastosta ja pukukisasta. Kysyin Sislalta voinko osallistua ja Sisla kun oli niin mukava niin hän antoi luvan." "Tässä oli eilinen eli päivä jolloin ratsastin Jyskalla ekaa kertaa <3 Kuvassa Jyska joka katsoi kun tulin hakemaan sitä Kiitos Sislalle mulla on virtuaalihoitsu joka on paras ja ihana <3" -Monsku 01.09.2020 Maastot tutuiksi -tapahtuman pohjatarina
Kirjoittajana Sisla - 584 sanaa Syyskuun alkuun oli luvattu hellettä ja sehän sopi mainiosti suunnitelmiini. Olin jo pitkään suunnitellut tallilaisille maastoreissua, jossa kävisimme tutustumassa lähimaastoihin, jotta tallilaiset osaisivat maastoilla Sysälän vaihtelevissa maastoissa ilman eksymistä myös keskenään tai yksikseen. Olin innoissani, sillä kelikin oli syksyn alkuun, mitä mainioin ja uhosin, jopa vieväni porukan Ruunaveden rantaan uittamaan hevosia. Annoin myös vapauden jättää satulan kaapin perälle, jos ratsukko niin halusi. Olisin itsekin lähtenyt ilman satulaa, mutta hetken mietittyäni ymmärsin, että minulla täytyisi olla vähintää tikapuut mukana, jotta pääsisin takaisin Jyskan selkään korpimaastossa. Satuloin Jyskan ja laitoin Viennan hoitohevosen Muksun valmiiksi yhdessä Annen kanssa, kun hän laittoi Weraa valmiiksi. Kyselin Annelta, millä mielellä hän olisi reissulle lähdössä hevosensa kanssa. Iloitsin myös siitä, miten ison porukan olimme saaneet koolle. Koko poppoo ei ollut mielestäni ollut kokonaan koossa kertaakaan ja osa tallilaisista eivät olleet vielä edes tavanneet toisiaan. Hevoset olivat kyllä saaneet tutustua toisiinsa tarhoissa, tallissa ja laitumilla aitojen takaa ja olivatkin jo tulleet sinuiksi toistensa kanssa. Olimme Annen kanssa hyvissä ajoin ennen muiden tuloa jo kentällä verryttelemässä hevosiamme ja näimme Zetan saapuvan kävellen tallille. Hän tullessaan nappasi Santun pihatosta, jonne Nalle ja Fanni, jäivät rauhallisina katsomaan uuden heppakaverinsa perään. Zeta suuntasi Santun kanssa talliin. Samalla hetkellä pihaan kaartoi auto, josta Jaana nousi ja tervehti meitä iloisesti heilauttamalla kättään. Hän käveli talliin, haki riimun ja narun ja palasi hakemaan Rampon tarhastaan. Uskoin, ettei heillä menisi kauaa laittaa hevosensa valmiiksi, olivathan he uskaltautuneet reissulle ilman satuloita. Pihaan pyöräili nuori nainen, jota suurin osa meistä ei vielä tunnistanut. Arvasin hänen olevan Vienna ja ratsastin kentän reunalle tervehtimään nuorta naista. “Hei! Sinä varmasti olet Vienna! Muksu on jo valmiina karsinassa. Nappaa oripoika mukaasi ja tule kentälle niin kerkeät vielä lämmitellä sen kanssa ennen maastoon lähtöä, hihkaisin Viennalle ja hänkin katosi talliin. Pian olimme kaikki kentällä ja kaikki saivat ratsastaa noin kymmenisen minuuttia tunnustellen, miltä hevoset tuntuivat tänään. Ilma oli lämmin jo aamulla ja pian päätimme lähteä metsän viileyteen. Yllätin porukan, kun ohjasinkin Jyskan pihattotarhojen takaa kohti kesälaitumia. Laitumille saavuttuamme ohjasin porukan tyhjälle laidun lohkolle. “Heti alkuu otetaankin pikku laukkapätkä tästä aina päätyyn asti.” Osa innostui ja osa varmaan kauhistui, mutta kaikki meni hyvin ja pääsimmekin päästelemään laitumella oikein kunnolla. Siitä reitti vei laitumien välistä takaisin päin tallipihan ohi pellolle, jonka reunaa ratsastimme metsäpoluille. Näytin, joka suuntiin viittoillen mukavia eripituisia lenkkejä, joita voisi itsenäisesti kukin hevosensa kanssa ratsastaa. Kertoilin tilan ja sen ympäristön historiaa sen, minkä tiesin ja Zetakin osasi kertoilla seudun historiasta minulle ja muille. Pian saavuimme autiotalon nurkille. Kysyin tahtoisivatko muut piipahtaa autiotalon tai paremminkin sanoen kartanon pihapiirissä, muttei kukaan halunnut. Miksiköhän? Olikohan auringonvalon pimentävällä tiheällä kuusikolla ja jonkun linnun selkäpiitä hyytävällä huhuilulla, jotain tekemistä tämän kanssa. Ohitimme autioituneen kartanon ja suuntasimme suon reunaa Ruunaveden rannalle, kohti uittopaikkaa. Uittopaikalla kodan savupiipusta tuli jo savua ja päivä oli kerennyt kuumimpaan hetkeensä. Metsässä helle ei tuntunut, mutta rannalle paistoi aurinko suoraan. Vienna kerkesi ensimmäisenä rantaan ja Muksun selästä laskeuduttuaan kumartui kokeilemaan veden lämpötilaa. “Ei ole kyllä yhtään lämmintä tämä vesi,” hän hihkaisi meille muille. Olin silti yllättynyt kuinka moni uskaltautui uimaan :D Itse olen kaamea vilukissa, mutta porukan painostuksesta kävin lopulta pulahtamassa. Jyska sen sijaan ryysi veteen roiskimaan, jokaisella jalallaan ja olin ihan iloinen, että olin kerennyt kastautumaan ennen Jyskan aloittamaa vesisotaa. Onneksi kodassa oli lämmin ja juuri parhaat makkaranpaistotulet. Matka tallille sujui rauhallisesti ja iloinen puheensorina kuului jonosta. Mitään kovin yllättävää ei enää retkellä tapahtunut. Tallilla kaikki hoitivat omat ratsunsa ja jokainen erkani omiin askareihinsa. Omalta osaltani retki oli onnistunut, juuri suunnitellusti ja uskon, että erilaisia retkiä vielä yhdessä kehitellään. © Sisla Mansikkametsän hoitokirjaan
Vihdoin, kun sateiseen keliin tuli hiukkasen taukoa päätin lähteä Jyskan kanssa ratsain tutkimaan Mansikkametsän maastopolkuja, joihin olimme aiemmin keväällä Kertun kanssa tutustuneet hevosia taluttaen. Kertulla oli ollut mukanaan lehmäkuvioinen nuori tamma Ranskis, joka korvat tötteröllä kulki meidän edellämme poluilla välillä pysähtyen kuuntelemaan jonkun kaukaisen linnun viserrystä. Tiesin Kertun tehneen paljon töitä Ranskiksen kouluttamiseen ja se näkyi. Nuori tamma asteli kiltisti Kertun vierellä yhtään kiskomatta riimunaruaan. Jyskakin humputteli nuoren ponikaverinsa perässä haukkaisten aina sieltä täältä vadelman nuoria lehtiä makupalakseen ja mutusteli niitä sitten hetken kovaan ääneen höristen. Ajatuksena oli kiertää lyhkäinen lenkki vain taluttaen hevosia ja niin kulkien, että lähimmät polut tulisivat tutuiksi, jotta joskus uskaltautuisin yksinkin metsään Jyskan kanssa pelkäämättä eksyväni. Retkemme Kertun ja Ranskiksen kanssa oli sujunut rauhallisesti tallilta tien reunaan asti ja ajatuksena oli jatkaa tien viertä takaisin tallille. Pian kuitenkin alkoi kuulua kovaa mörinää, joka lähestyi meitä tien suuntaisesti. Metelin kasvaessa arvasimme Kertun kanssa kyseessä olevan moottoripyörien äänen ja äänen vieläkin lähestyessä, mietimme mihin pääsisimme hevosten kanssa kauemmaksi moottoripyöristä, jotka aivan pian olisivat jo kohdallamme ja menisivät ohitsemme tulosuuntaamme. Pian näimme noin kuuden moottoripyörän tulevan mutkan takaa kovaa vauhtia ja varauduimme niiden menevän ohitsemme yhtään vauhtiaan hiljentämättä kaameasti pöristen. Mutta ensimmäisen moottoripyöräilijän huomattua meidät hevostemme kanssa, hän viittoikin muille ja kaikki hiljensivät vauhtiaan ja lopulta pysäyttivät pyöränsä vähän matkan päähän meistä ja hevosista. Häkeltyneenä talutimme aivan rauhallisina pysyneet hevosemme ohi ja kiitin vuolaasti moottoripyöräilijöitä ja kysyin vielä mihin päin he olivat matkaansa jatkamassa. Ensimmäinen moottoripyöräilijä nosti kypärän päästään ja kertoi heidän olevan vain ajelemassa huvin vuoksi mutkaisia teitä ensimmäistä kertaa talven jäljiltä. Enempää emme sanoja vaihtaneet ja meidän päästyämme sopivan matkan päähän hevostemme kanssa lähtivät moottoripyöräilijät jatkamaan matkaansa. Lenkin jälkeen molemmat hoitivat hevosensa ja kummatkin pääsivät vielä omiin tarhoihinsa ulkoilemaan Taputin Jyskan kaulaa ja nousin selkään. Tänään olin päättänyt lähteä ilman satulaa pelkillä suitsilla, sillä en ajatellut vaatia Jyskaltakaan muuta kuin rentoa kävelyä. Lähdimme metsään ja Jyska sai kulkea aluksi aivan omaa vauhtiaan ohjat löysällä tutkien ja pysähdellen, miten halusi. Pian Jyska kuitenkin huomasi mehukkaan vadelmapuskan, josta se jäi rohmuamaan suun täydeltä vaapukan lehtiä. “Höpsö, ei me tähän voida koko päiväksi syömään jäädä,” naurahdin ja ohjasin orin kulkemaan taas polkua pitkin. Ja taas ori sai kulkea omaan tahtiinsa ja melkein minne halusi. Olin löytänyt mukavan pituisen lenkin joka oli mukava kulkea ympäri vaikka useammankin kerran yhden ratsastus kerran aikana. Kuljimme lenkin ympäri ensin kerran aivan käyntiä ja seuraavan kierroksen päätin vain ravata ympäri ja Jyska olisi tahtonut jopa intoutua laukkaan erään suoran alussa. Kolmannella kerralla päätinkin antaa Jyskan laukata, vaikka aluksi olin miettinyt rauhallista lenkkiä, jonka aikana vain ihailtaisiin kukkia ja kuunneltaisiin linnun laulua, mutta tällä kertaa laukattaisiinkin puskat ryskyen. “LAUKKAA!” Huudahdin, keräsin ohjat ja annoin laukka-avut. Ja Jyska nosti laukan. Joku ulkopuolinen voisi luulla, ettei Jyskan kaltainen työhevostankki, voi laukata tuhatta ja sataa, mutta hän on väärässä. Jyska laukkasi tuulen lailla ja silmistäni valui vesi. Tuntui niin hyvältä pitkästä aikaa päästää hevonen menemään niin lujaa kuin vain jaloista lähti ja olin niin ylpeä oristani, kun se hiljensi heti kuin vain pyysin. Ratsastuslenkkimme jatkui vielä yhden kierroksen verran rauhallisessa käynnissä ja sitten suuntasimme suorinta tietä tallille. Talliin tullessani huomasin pesukarsinan olevan vapaana ja pääsimme Jyskan kanssa pesulle. Siis molemmat pääsimme, sillä kerran pesuletkusta irroitettuani, sai Jyska sen suuhunsa ja kasteli minut ja kaikki ympärillämme aivan läpimäriksi ennekuin ehdin ottaa vesiletkun Jyskalta pois. Jyskan sain pyyhkeillä kuivaksi ja heppa pääsikin suoraan tarhaansa, mutta minun olisi pakko vaihtaa jotain kuivaa ylle. “No kesä kuivaa” naurahdin ja suljin Jyskan tarhan portin. © Sisla Mansikkametsän hoitokirjaan
Tänään päätin kammeta itseni liki 180 senttimetrin korkeuteen ja ratsastaa Jyskalla Mansikkametsän kentällä. Ilahduin tallille saavuttuani, kun huomasin, miten hyvässä kunnossa kentän pohja olisi ratsastamista ajatellen. Ei mutaa tai löllöä enää ollenkaan. Ei menisi viime päivien hevosen puunaus -projekti ihan hukkaan. Kevät on aina sitä aikaa, kun hevoset kuorruttavat tarhoissa temmeltäessään itsensä yltäpäältä mutaan. Olen yrittänyt varjella Jyskaa likaantumiselta parhaani mukaan, siinä kuitenkaan aina onnistumatta ja tänäänkin kun menin hakemaan poikaa tarhasta sain huomata orini olevan aivan villiintyneen näköinen. Mitkään loimet eivät olisi pelastaneet minua tältä mutamonsterilta. Jonkin aikaa meni hevosta harjatessa ja puunatessa, mutta viimein olimme kentän laidalla valmiina aloittamaan päivän treenin. “Pysyhän siinä hetki. Paikka!” Jätin Jyskan kentän keskelle seisomaan ja kävin hakemassa jakkaran, jotta pääsisin edes selkään. Kun käännyin takaisin päin huomasin orin seisovan kuin ruuvattuna siinä mihin olin sen seisomaan jättänyt. “Jo olet hieno poika,” lepertelin palattuani ja annoin taskusta palan porkkanaa. Jonkun asian Jyska oli sentään oppinut täydellisesti entisellä omistajallaan :D Nousin selkään, asensin jalustimet oikeaan mittaan ja lopuksi kiristin satulavyötä vielä reijällä. Koko tämän ajan orini seisoi järkähtämättä paikoillaan ja ihan aluksi ajattelin lämmitellä Jyskan antamalla sen kävellä löysin ohjin samalla tutustuen kenttään. Ori kulkikin turpa maata viistäen, haistellen ja tutkien kentällä olevat este puomit tarkoin. Annoin sen tutkia ihan kaikessa rauhassa samalla itse hieman venytellen orin selässä. Kun minusta näytti, että Jyska oli valmis keräsin ohjat ja nostin ravin. Ravailin kiertäen kenttää molemmissa suunnissa ja tein siirtymisiä käyntiin pyrkien itse mahdollisimman kevyisiin apuihin. Jyskalle oli opetettu askellajien vaihdot ajaessa vain sanalliseen vihjeeseen ja aluksi sille oli aluksi super outoa, että joku hipelöi pohkeilla kylkiä ja muutaman kerran sainkin hyppypomppu sarjan ravinoston sijaan. Tänään kuitenkin ori alkoikin päästä tahtomastani jyvälle aika pian. Käytin kuitenkin vielä sanallisia vihjeitä pohje- ja istunta-apujen rinnalla, jotta Jyska oppisi näiden yhteyden. Ravi - käynti harjoitusten jälkeen, kun minusta alkoi tuntua, että Jyskakin on kuulolla aloin ratsastamaan erikokoisia ympyröitä ensin ilman sen kummempaa taivuttelua ja pian aloin tässäkin herkistää oria kuuntelemaan pohjetta ja istuntaani. Huomasin, että poika taipui paljon paremmin oikealle kuin vasemmalle, joten teimme taivutteluja enemmän vasempaan. Oikein hienon suorituksen jälkeen palkitsin Jyskan selästä käsin porkkanalla ja poika jaksoikin hienosti yrittää aina vain paremmin. Sitten päätin hyödyntää kentällä olevia puomeja ja ratsastin niiden yli ensin käynnissä, jotta ori oppisi nostelemaan jalkojaan ja puomiharjoittelu tulisi sille tutuksi. Aluksi ajattelin, että puomit herättäisivät orissa edes jonkinlaista ihmetystä, mutta ei. Kaipa poika oli tottunut metsässä työskennellessään katsomaan myös jalkoihinsa. Ylitimme puomeja myös ravissa, mutta laukkatyöskentelyn jättäisimme ensi kerralle. Puolen tunnin päästä olimme valmiit ja päätin jäähdytellä hevoseni ratsastamalla tietä myöten vähän matkaa ja kääntyä sitten takaisin tallille aikomuksenani venytellä poika kunnolla tämän ratsastuksen jäljiltä. Ilma oli ihan muutamassa päivässä muuttunut jopa kesäiseksi ja koko luonto tuntui nauttivan pitkän talven jälkeen vihdoinkin lämpimistä auringon säteistä. Katselin Jyskan selästä, kun ojan pientareihin oli joka ikiseen aurinkoiseen kohtaan puskemassa jokin jotain vihreää tai jokin kukka, joka joutuisi sinnittelemään vielä viimeiset yöpakkaset. Jostain kuului laulujoutsenten hiljainen toitotus. Ne olivat varmaan löytäneet, jonkin sulan pellon, missä ruokailla. Jyska kulki korvat rennosti kuunnellen ja kääntyillen. Parasta orissa oli sen rauhallisuus silloin, kun se tiesi olevansa töissä. Metsämaastossa ori olisi parhaimmillaan. Rentona puskatuupparina, jonka selkään uskalsi tuupata melkein kenet tahansa (jos ei siis korkeita paikkoja pelännyt) ja vaikka ori välillä itseään kaikenlaisilla tempuilla viihdyttikin, rakastuin sen hyväntahtoisuuteen ja lempeyteen, sekä järkähtämättömään taitoon lukea ihmistä kuin avointa kirjaa. Jyska jos joku tiesi, milloin kannatti olla kilttiä poikaa. Saavuimme tien mutkaan, josta ajattelin kääntyä takaisin. Jyska olisi voinut jatkaa tien viertä rauhallisesti kävellen vaikka kuinka pitkälle, mutta kääntyi pyynnöstäni kotitallia kohden. Talliin saavuttuani riisuin orilta varusteet ja päätin viedä Jyskan pestäväksi, olihan se kuitenkin hionnut jonkin verran ratsastaessa ja talvikarvakin oli kaikkeen syssyyn tippumassa, mutta huomasin pesupaikan olevan varattuna ruunikon ratsuponiruunan ja hänen omistajansa toimesta. Päätin siis vain harjata heppani karsinassa. Harjauksen jälkeen venyttelin orin kunnolla. Ensin kaulaa ja niskaa kummallekin puolelle lähelle kuvetta ja sitten alas liki takajalkojen luo niin, että pojan oli oikein virutettava itseään yltääkseen porkkanaan. “Ja sitten aaaalas,” maanittelin orin viemään päänsä etujalkojen välistä mahansa alle. “Jaaa yyyyylöös,” nostin pääni ja näin jonkun kurkkivan karsinan oven yli touhujani. Olin varmaan näyttänyt aika naurettavalta eläytyessäni tähän heppajoogaan aivan satasella :D Venyttelin vielä jokaisen jalan, minkä maasta irti sain ja päätin, että nyt riittää tältä päivältä. Jyska sai jäädä kuivattelemaan karsinaansa pienen heinäannoksen kanssa ja Hertta oli luvannut järjestää Jyskalle täksi päiväksi hieman myöhemmän tarhauksen, jotta poika kerkiäisi vielä tänäänkin ulkoilla ihan hyvän aikaa. Hertan vastaus: "Tosi kivan pitkä ja kiva tarina! Palkaksi tästä saat 65 v€." © Sisla Mansikkametsän hoitokirjaan
Mietinpä vaan, että miten voi likipitäen tuhatkiloinen hevonen hävitä kuin tuhka tuuleen?! Vielä hetkeä aiemmin Jyska oli kahdelta puolelta kiinnitettynä käytävällä ja liikehtien levottomasti. “Noo poitsu! Malta hetki vielä niin saan tän sun rokkilettisi siistittyä ennen kisoja. Sit kun oon valmis, saat porkkanan tai vaikka kaksi, jos nyt oot vaan ihan liikkumatta,” lahjoin Jyskaa pysymään paikoillaan samalla, kun nipsin jakkaralla seisten itsepäisiä hajakarvoja orin harjasta. Olin ajatellut yrittää letittää pojalle kunnon nutturat harjaan kisojen kunniaksi, mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Jyskan harja oli niin joka ilmansuuntaan harittava, että olisi mennyt ikä ja olkapäiden terveys lettejä väsätessä ja lisäksi orin hulttio ei olisi kestänyt liikkumatta niin kauan aikaa. Päädyin siis vain siistimään harjaa hiukan saksien kanssa. Jyskalle ei odottelu maistunut ja se heilutteli vuoroin etujalkaa, vuoroin takajalkaa kuin miettien, että mitähän vielä tässä keksisin. Ihmisen kuvatus, kun oli tiukasti kieltänyt kaikenmoisen hyppelyn ja käskenyt olla liikkumatta. Jalkojaan ori silti heilutteli, ihan vain kiusaksi. Orin rauhoituttua hetkeksi paikoilleen annoin taskustani pari porkkanaa palkkioksi ja jatkoin operaatiota. Leikkelin harjatuppusia kaikessa rauhassa kunnes Jyska näki jotain mielenkiintoista ulkona, nosti äkisti päätään ja liikahti minua kohden. En ollut varautunut yllättävään tönäisyyn ja kaaduin saksien ja jakkaran kanssa kolinalla lattialle. Ori hätkähti kaatumistani ja käänsi päätään kysyvästi minua kohti. “Tuhma heppa. Oli taas voinut käydä huonosti näiden teräaseiden kanssa,” moitin Jyskaa kömpien ylös lattialta ja keräten sakset ja jakkaran lattialta. Kaatuessani olin sohaissut itseäni saksilla toisen käden etusormeen ja siihen oli tullut pieni haava. Muutoin kaikki oli kunnossa. “Sinä se olet kyllä yksi huonon tuurin hevonen. Tähän tarvitsee kyllä laastaria,” tuhahdin ja jätin Jyskalle sankoon muutaman porkkanan palasen aikeinani kipaista ihan pikapikaa ensiapulaukusta puhdistusainetta ja laastaria sormeeni. Löysin ensiapulaukusta vaaleanpunaisia laastareita, joissa oli yksisarvisten kuvia ja sain sormeni pakettiin. Palasin Jyskan luo. Paitsi, että Jyska ei ollut enää siinä mihin sen lähtiessäni jätin. Sankosta oli porkkanat kyllä syöty, mutta riimunnaruja, riimua saatikka niihin kiinnitettyä hevosta ei näkynyt sitten missään. “Voi hiiden hiiden hiisi,” kirosin, kun marssin ulos tallista ja pihalla aloin huhuilla oriani, joka puolella pyörien. “JYYSKAA tule minulla olisi sinulle porkkanaa,” maanittelin tallipihalla. Hertta saapui paikalle ja ihmetteli, mitä mahdoin tehdä. “Noo tämä saattaa kuulostaa hieman oudolta,” selitin hänelle ja kerroin, mitä oli sattunut. Hertta kuitenkin ymmärsi tilanteen ja hän lupasi auttaa Jyskan löytämisessä. Päätimme lähteä jalkaisin etsimään kumpikin eri suunnalta ja vaihdoimme puhelinnumeroita, jotta saamme soitettua toisillemme, jos oriin löydämme. Annoin Hertalle vielä muutaman porkkanan taskuun. “Mietinpä vaan, että miten voi likipitäen tuhatkiloinen hevonen hävitä kuin tuhka tuuleen,” päivittelin vielä ennen kuin lähdimme karkulaisen perään. Itse lähdin oikealle. Hertta lähti vasemmalle. Ehdin kävellä noin vartin verran kun puhelimeni soi. Sydän hyppäsi kurkkuun. Löysikö Hertta Jyskan? Puhelimen ruudulla luki kuitenkin siskoni Amelien nimi. “Ai sinä vain,” vastasin puhelimeen pettyneenä. “Ai vain minä?! Voin minä soittaa myöhemminkin, jos se olin VAIN minä,” Amelie aloitti. “Anteeksi en tarkoittanut pahalla… Kuule voitaisko oikeasti jutella myöhemmin? On hieman kiire,” vastasin ja suljin puhelun vastausta odottamatta. Huoli Jyskasta alkoi painaa. Välittömästi puhelun suljettuani puhelimeni soi uudestaan tällä kertaa se oli kuin olikin Hertta. “Löysin Jyskan! Käänny ympäri ja kulje tietä myöten Mansikkametsän naapuritalolle,” kuulin Hertan sanovan. Laitoin juoksuksi ja pian saavuinkin naapurin pihalle. Siellä näin Hertan ja Jyskan ja naapurin rouvan, joka syötteli jo possua muistuttavalle hevoselleni pullapitkosta isoja murusia hevoseni mussuttaessa pullaa tyytyväisenä. “Tämä on ihan uskomatonta,” mietin hetken tyrmistyneenä. “Miten tuo hevonen osaakin olla tuollainen.” Kohtaus olisi voinut olla suoraan, jostain elokuvasta, paremminkin komediasta! “Tämä sinun hevosesi pitää leipomastani pullasta,” rouva myhäili. “Tuli itse kuistilta hakemaan. Pakkohan tuolle oli vähän antaa.” Kiittelin pikaisesti rouvaa huolenpidosta ja sanattomana lähdin Jyskan ja Hertan kanssa kävelemään tallille päin. Matka tallille sujui rauhallisesti ja palautin orin tarhaansa. Onneksi loppupäivä sujui rauhaisasti ja mitään ihmeempää ei enää sattunut. Hertan vastaus: "Superkiva tarina! Toivottavasti teillä lähtee pian sujumaan paremmin ja onneksi Jyska löytyi :) Palkaksi tästä saat 50v€." © Sisla Mansikkametsän hoitokirjaan
Olin aivan poikki, kun viimein illan pimetessä saavuin autollani Mansikkametsän pihalle. Olin jo etukäteen soittanut Hertalle, että meillä menisi myöhälle tänään saapumisemme kanssa, sillä tämä hepan kutaletta ei ollut näkynyt lähdön hetkellä enää missään. Miten voi liki tonnin edestä hevosta hävitä kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun traileri kaartaa pihaan ja pakkaaminen on suoritettu hevosta lukuun ottamatta. Inhosin muutenkin pakkaamista ja pelkäsin koko ajan, että jokin oleellinen unohtuu matkasta. Esimerkiksi Jyskan rehusäkit tai riimunnaru. No sitten, kun totesin, että juu ei oripoikaa ei vaan näy enää misään, vaikka juuri olin sen karsinaan ottanut laittanut sille kuljetussuojat jalkaan ja loimittanut matkaa varten, alkoi stressi lähennellä jo maksimi lukuja. Matkaan pitäisi päästä, jottei pimellä tarvitsisi ajella ja navigointi perille olisi helpompaa. Sysälästä Mansikkametsään kertyisi kuitenkin muutama sata kilometriä. Tallin käytävältä löytyi ensimmäinen vihje. Irronnut kuljetussuoja. Poimin sen maasta ja lähdin ulos tallista. Seuraava johtolanka orin sijainnista oli toinen kuljetussuoja aitan edustalla ja eipä aikaakaan, kun havaitsin kolmannen suojan taas vähän matkan päässä aitan toisella kulmalla. Aitan kulmalle päästyäni kuulin kanalalta kanojen hätääntyneen kotkotuksen ja riensin kanalaa kohti. Ja mitä näin? Jyska oli puolittain kanalan ulkotarhan sisällä ja mutusteli sangen tyytyväisen näköisenä kanoille antamaani kauraa ruokintakiposta. Meillä Sysälässä kanat saavat siis ulkoilla katetussa kanatarhassa näin keväisin ja usein käyn kanoille viemässä kaikenlaisia herkkuja tuonne tarhaan ja nyt sinne oli tunkenut itsensä liki tuhat kiloinen hevonen kanojen kauroilla mässäilemään. Ei ole totta! No äkkiä Jyskaa riimuista kiinni, hieman kauraa mukaan ja oriin kanssa juoksujalkaa traileriin. Onneksi poika ei enää pullikoinut lastauksessa vaan kiipesi kiltisti kyytiin viimeisten kauran rippeiden houkuttelemana. Heppa autoon ja pikainen Googletus voiko kaurayliannostukseen kuolla (ei voi kuulemma, mutta extra energiaa siitä voi heppa saada) ja auto kohti Vantaata. Mansikkametsän pihalla trailerin luukkuja avatessani huomasin, ettei Jyska jakanut kanssani matkaväsymystä. Ori oli aivan intopiukeana ja tanssahteli trailerissa niin, että koko vaunu heilahteli puolelta toiselle. Jyska kuitenkin rauhoittui, kun peruutin sen alas lastaussiltaa ja ori pysähtyi lopuksi keskelle pihaa tuijottelemaan uutta kotiaan. Talliin löysimme aika pian ja Jyskan uusi karsina odotti poikaa tyhjillään. Päästin pojan karsinaan ja katselin sitä hetken, kun se pyöri ympyrää ja pörhisteli unenpöpperöisille karsinanaapureilleen. Se käyttäytyi kuin pahainen kakara, joka on vetänyt tölkillisen liikaa energiajuomaa. Jätin Jyskan karsinaansa kunhan ensin olin varmistanut, että karsinan ovi pysyy varmasti kiinni oripojankin käsittelyssä. Nakkasin vielä yöheinät Jyskalle, rapsutin sitä poskesta ja huikkasin hyvät yöt talliin. Vihdoin pääsisin itsekin nukkumaan. Tässäpä vähän aloitustarinaa :D Toivottavasti ei ole kamalan sekava, kun tätä näin yömyöhään kirjoitan. Hertan vastaus: "Tää oli tosi kiva aloitustarina sulta! Saadaan nähdä että minkälaisiin seikkailuun täällä joudutaankin Jyskan kanssa! Odotan innolla sulta lisää tarinoita! :) Palkaksi 50v€ :)" |